Pää huutaa tyhjyyttään, vatsa kukkuraisuuttaan. Melkein kuin koulussa taas olisi, esseetä kirjoittamassa...

Bussissa viereeni istahti vanha nainen, mummeli. Jutteli heti ensi sekunnista lähtien poistumiseensa asti, niitä näitä. Omasta elämästään - nuoruudestaan, opiskelustaan sairaan- ja terveydenhoitajaksi, lasten saannista, äänestämisestä, apteekissa käynnistä. Kysyi minun elämästäni vain yhden tai pari kysymystä. Vaikka mummelin turinat olivat aivan arkisia, ilman minkäänlaista mystiikkaa, sai tämä kohtaaminen päiväni hitusen paremmaksi (krapulapääkipuani tosin ei). Tuntui, kuin hän olisi TARVINNUT jonkun jolle puhua turhanpäiväisiä, niin samalla sekunnilla tämä puhuminen alkoi, ja loppui vasta sitten kun oli pakko loppua. Luontevasti ja itsestään selvästi. Hänen tapansa puhua sanoi: "Sinä siinä, nuori tyttö, kuuntelet minua nyt" - olematta kuitenkaan töykeä tai tungetteleva. Lopun lausahdustenhan täytyy tällaisten kohtaamisten saralla olla jotenkin erikoisia ja mieleenpainuvia, niin sanottuja viimeisiä sanoja; niinpä tämä vanha nainenkin totesi loppuun minulle seuraavasti: "Sinulla on vielä elämä edessäsi, aivan ihanaa, et tiedäkään kuinka ihanaa se on! Koko elämä edessä, aivan ihanaa!"

En nähnyt hänen kasvojaan kertaakaan. En kiinnittänyt huomiota, kun tämä nainen nousi bussiin. En katsahtanut sivulle, kun hän istui viereeni. En jutellut katsoen silmiin - en tiedä miksi. Kääntyminen olisi ollut liian omituista toisen ihmisen ollessa niin lähellä, etenkin Suomen ilmastoon tarvittavissa toppauksissa. Vanhuksen noustua bussista pois koetin kurkkia hänen kasvojaan, mutta näin vain kävelykepin, suoran selän ja hassun hatun.

(En aio edes mainita tämän tarinan yhteydessä vanhuutta, nuoruutta, elämää, kuolemaa, erinäisten ihmiselämien näennäistä turhuutta tai lyhyyttä - puhuin jo näistä asioista, vähän, ihmisen kanssa. Turhaan, sillä niitä ei ole tarkoituskaan miettiä, ellei päämääränä ole tulla joko katkeraksi tai hulluksi.)

Minun oli tarkoitus tehdä pakkaspäivän runo, mutta se jäi päähäni sirpaleisena lauseiden sekamelskana, ja nyt se alkaa jo pikkuhiljaa häipyä. Tappopakkasetkin ovat häipyneet, ainakin väliaikaisesti. Opetelkaa, hyvät ihmiset, ottamaan kynä ja paperia (tai vähintään kännykkä tai tietokoneen ruutu) eteenne aina, kun mieleenne putkahtaa jotain kirjoittamisen arvoista - oli se sitten pienen pieni mietelause, kasku, runon alku, klassikkoromaanin alku, mikä tahansa! Monet siemenet jäävät itämättä ja katoavat - katoavat - niin, minne lie katoavatkaan. Häviävät. Jäävät ehkä jonnekin aivojemme syviin sopukoihin odottamaan uutta tulemista.

Päätön rakastuminen sekoittaa päättömän pääni, elämäni, päiväni, kouluni ja kirjoittamiseni. Yritän selkeyttää näitä tässä pikkuhiljaa, koetan selvitä kaaoksesta. Mutta se on niin kaunis! Gosh, I'm gonna marry him someday.

Ehkä minulla on vielä joskus jotain sanottavaakin :) Fiiliksen mukaan, sanoisi hän!