"Päivä kerrallaan" on ihmisaivojen käsiteltäväksi sopivan pituinen sääntö hyvän elämän tavoittelun noudattamiseen. "Päivä" on tarpeeksi pitkä aika muistaa se yksi asia. Joka päivä. "Tunti kerrallaan", "minuutti kerrallaan" tai jopa "joka hetki kerrallaan" menevät liian nopeasti, jotta ne muistaisi, vaikka moni niin yrittääkin. "Päivä kerrallaan" on helpompi ohje kuin "elä hetkessä". Ei kukaan muista elää hetkessä joka hetki. Päivä kerrallaan on hyvä ohje muistaa ja noudattaa. Yrittää muistaa se joka päivä, elää päivän kerrallaan. Tehdä jokaisesta päivästä "päivä kerrallaan" -sanonnan arvoinen. Oman "päiväni kerrallaan" muistin tänään vasta illan tullen, mutta se riitti. Nautin.

Liian usein odotan tulevaisuutta, ja unohdan elää päivän kerrallaan. Odotan tulevaisuutta, kun menen naimisiin elämäni rakkauden kanssa. Odotan tulevaisuutta, kun saan ensimmäisen lapseni. Odotan tulevaisuudessa siintävää lomaa. Odotan kauhulla seuraavaa aamua. Päivät matelevat ohi, mutta kuitenkin kiitävät. Kohta päiväsi ovatkin jo pikavauhtia ohittaneet sinut ja juoksuratasi molemmilta sivulta, takaisinpäin palaamatta tai takaa saavuttamatta, uutta kierrosta juoksematta.

Ja vielä täysin ilman aasinsiltaa alustus tulevalle kirjoitukselle, joka, kyllä, siintää tulevaisuudessa:

"Jättäjää auttaa myös neutraaleista tai negatiivisista asioista kirjoittaminen." (City -lehti 2/2012)


pimeässä
makoilla kostealla roadilla
tuntea
vaara
n
kutittelevan selkäpiitä
kuulla
jumalainen jylinä
lähestyy
nousen
ei se kuitenkaan aja tänne
 

Huomisesta aion nauttia, täysillä. Ja olla lääpälläni oleva hölmö,
täysillä, mitään vastaan panematta, mitään pidättelemättä.

P.s. Luin tätä tekstiä heti kirjoittamisen jälkeen, enkä tajunnut siitä enää mitään..
Liian väsyneenä ei ole hyvä kirjoittaa. Tulkoon nyt julkaistuksi kuitenkin.

Antaa kiireen hengittää. Hetken hengähtää. Pysähtyä.
Ottaa koneen syliin. Ei, pysähtyä. Tehdä ei-mitään.
Maata vilttiin kääriytyneenä. Silmät suurina, ahdistua kellon tikityksestä.
Puristaa silmät kiinni. Tuntea sydämen syke, kuunnella sitä. Olla YKSIN.
Todeta, että rauhoittuminen lisää stressiä. Huokaista ja alkaa kirjoittamaan.

 

 

 

 

Pää huutaa tyhjyyttään, vatsa kukkuraisuuttaan. Melkein kuin koulussa taas olisi, esseetä kirjoittamassa...

Bussissa viereeni istahti vanha nainen, mummeli. Jutteli heti ensi sekunnista lähtien poistumiseensa asti, niitä näitä. Omasta elämästään - nuoruudestaan, opiskelustaan sairaan- ja terveydenhoitajaksi, lasten saannista, äänestämisestä, apteekissa käynnistä. Kysyi minun elämästäni vain yhden tai pari kysymystä. Vaikka mummelin turinat olivat aivan arkisia, ilman minkäänlaista mystiikkaa, sai tämä kohtaaminen päiväni hitusen paremmaksi (krapulapääkipuani tosin ei). Tuntui, kuin hän olisi TARVINNUT jonkun jolle puhua turhanpäiväisiä, niin samalla sekunnilla tämä puhuminen alkoi, ja loppui vasta sitten kun oli pakko loppua. Luontevasti ja itsestään selvästi. Hänen tapansa puhua sanoi: "Sinä siinä, nuori tyttö, kuuntelet minua nyt" - olematta kuitenkaan töykeä tai tungetteleva. Lopun lausahdustenhan täytyy tällaisten kohtaamisten saralla olla jotenkin erikoisia ja mieleenpainuvia, niin sanottuja viimeisiä sanoja; niinpä tämä vanha nainenkin totesi loppuun minulle seuraavasti: "Sinulla on vielä elämä edessäsi, aivan ihanaa, et tiedäkään kuinka ihanaa se on! Koko elämä edessä, aivan ihanaa!"

En nähnyt hänen kasvojaan kertaakaan. En kiinnittänyt huomiota, kun tämä nainen nousi bussiin. En katsahtanut sivulle, kun hän istui viereeni. En jutellut katsoen silmiin - en tiedä miksi. Kääntyminen olisi ollut liian omituista toisen ihmisen ollessa niin lähellä, etenkin Suomen ilmastoon tarvittavissa toppauksissa. Vanhuksen noustua bussista pois koetin kurkkia hänen kasvojaan, mutta näin vain kävelykepin, suoran selän ja hassun hatun.

(En aio edes mainita tämän tarinan yhteydessä vanhuutta, nuoruutta, elämää, kuolemaa, erinäisten ihmiselämien näennäistä turhuutta tai lyhyyttä - puhuin jo näistä asioista, vähän, ihmisen kanssa. Turhaan, sillä niitä ei ole tarkoituskaan miettiä, ellei päämääränä ole tulla joko katkeraksi tai hulluksi.)

Minun oli tarkoitus tehdä pakkaspäivän runo, mutta se jäi päähäni sirpaleisena lauseiden sekamelskana, ja nyt se alkaa jo pikkuhiljaa häipyä. Tappopakkasetkin ovat häipyneet, ainakin väliaikaisesti. Opetelkaa, hyvät ihmiset, ottamaan kynä ja paperia (tai vähintään kännykkä tai tietokoneen ruutu) eteenne aina, kun mieleenne putkahtaa jotain kirjoittamisen arvoista - oli se sitten pienen pieni mietelause, kasku, runon alku, klassikkoromaanin alku, mikä tahansa! Monet siemenet jäävät itämättä ja katoavat - katoavat - niin, minne lie katoavatkaan. Häviävät. Jäävät ehkä jonnekin aivojemme syviin sopukoihin odottamaan uutta tulemista.

Päätön rakastuminen sekoittaa päättömän pääni, elämäni, päiväni, kouluni ja kirjoittamiseni. Yritän selkeyttää näitä tässä pikkuhiljaa, koetan selvitä kaaoksesta. Mutta se on niin kaunis! Gosh, I'm gonna marry him someday.

Ehkä minulla on vielä joskus jotain sanottavaakin :) Fiiliksen mukaan, sanoisi hän!

Olen mielikuvitusbakteerikammoinen. En kammoa niitä likoja mitä ehkä pitäisi, en ole puunausintoilija, vaan ällötyn olemattomista mielikuvista. En nuku mielelläni samalla lakanalla, peitolla tai tyynyllä, millä tiedän jonkin ihmisen edelliset yöt nukkuneen. Voin kyllä nukkua niissä, jopa tekemättä mitään suurempia rituaaleja, mutta aivoissa minulla on käynnissä inhotus ja ajatus siitä, että tästä en tykkää.

Olen tavannut ihmisen, jonka käyttämälle tyynylle painan mielelläni pääni seuraavana iltana. Nuuhkuttelen jopa. Korkeintaan käännän ympäri, kun alan nukkumaan. Tämä ihminen nukkuu yönsä alasti.

Kirjoitusbiisi: Josh Turner - Your man

P.s. Kirjoittaisin mielelläni pidempiä kirjoituksia, mutta nyt minulla on kiire. Minulla on joka päivä kiire.

Ensimmäisen kirjotuksen otsikko olkoon kunnianosoitus isälleni. Vaikka hän mitään kunnianosoituksia (vielä) tarvitse.

Tänään olen muun muassa valmentanut tanssia, treenannut samaa lajia, syönyt, puunannut pesukonetta, sulattanut pakastinta, lajitellut pyykkejä ja vaalinut, tasapainottanut ja särkenyt ihmissuhteitani. Antoisa päivä.

Oletko koskaan miettinyt - kun joku toivottaa sinulle kauniita unia, kuinka kauniita unia silloin pitäisi tämän toivotuksen myötä nähdä? Onko kukaan nähnyt koskaan kaunista unta, etenkään jonkun sitä hänelle kehotettuaan? En minä ainakaan. Millainenhan olisi kaunis uni? Samaiselle ihmiselle, joka toivotuksellaan sai minut asiaa miettimään, huomasin juuri kertoneeni 25:sta satunnaisesta faktasta yllättävän suuren osan lyhyen, muutaman viikon tutustumisemme aikana. Nämä 25 satunnaista faktaa löysin vanhasta blogikirjoituksestani. (Kyllä, kyseessä oli irc-galleria.) En malta odottaa tutustumisemme jatkoa. En huomista, en seuraavaa yötä.

Kalevanjakaja kävi, on siis aikani mennä unten maille. Pakastin paukkuu. Kauniita unia!